Vieraskirjoitus: Kylmää sadetta kasvoillani

Hidastamon blogissa vierailee Elina Kauppila:

Harmaana maanantaina sataa taas. On niin pimeää, että on vaikea uskoa, että nyt on päivä ja että nyt on se kirkkain hetki. On minun vuoroni viedä lapset hoitoon ja vasta eteisessä tajuan, että ulkona sataa kylmää joulukuun vettä taivaan täydeltä. Lapset eivät halua laittaa kuravaatteita enkä minäkään rehellisesti sanottuna halua niitä heille pukea. Juuri siinä minä haluaisin muuttaa jonnekin kääntöpiirien väliselle paratiisimaiselle alueelle ja viedä mukanani kaikki rakkaani. Unohtaa märän ja kylmän.

Minulla on kuitenkin taika tähän arjen vaivaan. Se on niin yksinkertainen keino, että monesti sen harjoittaminen tuntuu turhalta. Se on niin mutkatonta, että se on helppoa ohittaa ajattelemalla, että kyllähän minä siihen pystyn, mutta teen sen huomenna. Että nyt en ehdi. Että nyt on muutakin tärkeää. Vaikka juuri se on oikeasti olennaista.

rain_raindrop_interference

Moni varmasti arvaa jo, mistä puhun. Puhun tietoisesta läsnäolosta, tässä hetkessä elämisestä ja tämän hetken tuntemusten hyväksymisestä.

Aloitan siinä eteisen lattialla: vain tämä hetki. Vain nämä sukat, tämä saapas. Vain tämä ärtymys, vain tämä hellyys. Vain tämä lapsi tässä, vain tämä hiki. Vain tämä nosto, vain tämä silitys ja suukko. Vain tämä stressi, vain tämä hassuttelu. Sitten on tämä suuri kiitos sinulle, rakas pieni, että jaksoit pukea. Ja kiitos sinulle, toinen pieni rakas, että jaksoit odottaa.

Ulkona sade pieksee kasvoja, mutta minun on lämmin. Hymyilen, koska sadepisarat tuntuvat oikeastaan aika ihanilta ihollani. Askeleeni tuntuvat jalkapohjissani vakailta tänään. Vaunuja työntäessä minun tulee epämukavasti hiki ja kohta bussikin kiitää risteyksen toisella puolen ohi pysäkin. Niin me kävelemme koko matkan. Sateisella ja tuulisella Sturenkadun sillalla teen jokaisesta askeleesta tietoisen. Huomaan jalkani, jalkapohjani, nivuseni, polveni. Jo ennen sillan puoliväliä oma ärtymykseni on muuttunut hassuksi hilpeydeksi. Juuri tässä, juuri nyt ei ole mitään ongelmaa. Olen onnellinen ja onnekas.

Minä otan tämän taivaan harmauden helposti sisälleni kannettavakseni annettuna. Jos unohdan olla läsnä, humpsahdan valitukseen, joka on tiettyyn asiaan liittyvä oletus, kuten “Tämä on kamalaa, on niin loputtoman pimeää ja märkää, hirveä Suomi, kaamea talvi eikä ole luntakaan”. Eihän se niin ole. Minun on lämmin, minulla on vaatteita, rakkaita ja iloa.

Jos muistan olla läsnä, huomaan, että valtaosan ajasta kaikki on hyvin. En tarkoita tällä, että negatiiviset tunteet pitäisi kieltää. Päinvastoin, niitä on ja saa olla. Se, mitä tarkoitan, on että emme lisäisi niihin. Ettemme tekisi ikävistä asioista ainoita totuuksia ja antaisi niiden livahtaa määrittäväksi osaksi elämäämme. Torjunta ja ärtymys siitä, kuinka asioiden pitäisi olla, ovat sitä, että lisään itse omaan epämukavuuteeni. Jos sen sijaan vain totean siinä hetkessä läsnäollen, että näin on asia, enkä lähde pakenemaan, ikävä tunne saattaa hellittää piankin. Saappaiden pukeminen muuttuu helposti leikiksi, vaikka hetkeä aikaisemmin ne olivat ikävin kuviteltavissa oleva asia.

Sataa, mutta antaa sataa vain. <3

Elina Kauppila

PS. Tammikuussa opiskelemme huomaamaan päivittäisiä ilonaiheita Onni & hoivassa kurssilla Läsnäolon ilo. Lue lisää www.onnijahoiva.fi tai https://www.facebook.com/events/1512497845670935/ .

elina Kirjoittaja on helsinkiläinen vuorovaikutuskouluttaja ja yrittäjä,  joka on harjoittanut säännöllistä meditaatiota useita vuosia ja on  mielestään sen ansiosta parempi puoliso, parempi äiti ja parempi  ystävä.

(Visited 20 times, 1 visits today)

2 vastausta artikkeliin “Vieraskirjoitus: Kylmää sadetta kasvoillani”

  1. Hyvä kirjoitus! Näitä ajatuksia tarvitsin juuri tänään 🙂

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Solve : *
1 + 29 =