Henkinen harjoitus arjessa

Jos Intian ja Aasian suuret henkiset opettajat tuotaisiin Amerikkaan, ja annettaisiin heille talo, kaksi autoa, puoliso, kolme lasta, työpaikka, vakuutukset, verot – heillä tulisi olemaan hyvin vaikeaa.

Jack Kornfield siteeraa sufi-mestari Pir Vilayat Khania kirjassaan After the Ecstasy, the Laundry. Omakohtaiset kertomukset henkisiltä opettajilta, zen-guruilta, kristillisiltä munkeilta ja nunnilta ja meditaatiota vuosikymmeniä harjoittaneilta antavat paljon monisyisemmän kuvan henkisyydestä kuin mihin olemme tottuneet.

Korfieldin ja kumppaneiden kokemukset ovat herättäneet minussa paljon ajatuksia, ja antaneet lohtua ja muistutuksen inhimillisyydestä. Henkinen kasvu ei ole pelkkää ruusuilla tanssimista vaan useimmat ”guruistakin” kokevat kirkkaiden hetkien ja oivallusten ohella epäilystä ja keskeneräisyyttä, ja jopa masennusta ja neurooseja.

Meditaation harjoittaminen ei myöskään ole yhtä helppoa (vaikka toisaalta jopa enemmän tarpeen) länsimaisen elämän keskellä. Hiljentyminen ja syventyminen on hankalampaa kun siihen ei pysty luostarimunkkien ja -nunnien lailla keskittymään.

Jos ei halua heittäytyä kulutusyhteiskunnan ulkopuolelle, vaan haluaa perustaa perheen, käydä töissä ja mitä muuta pakettiin kuulukaan – miten yhdistää länsimaisen kulttuurin piirteet henkiseen harjoitukseen?

kolibri-pyristelee

Moni puhuu prosessista, joka käynnistyttyään etenee eri ihmisillä eri vauhtia ja reittejä. Silti tietää olevansa oivallusten matkalla. Sitoutuminen yhteen harjoituksen tapaan on Kornfieldin mielestä avain etenemiseen. On harjoitus sitten meditaatio, rukous, jooga tms. Itse uskon, että moni tie vie perille ja polkua voi välillä myös vaihtaa.

Henkinen harjoitus kulkee arjessa rutiinina, joka linkittyy esimerkiksi aina samaan aikaan tai paikkaan. Epämuodollisempi harjoitus on pieniä hetkiä päivittäin, jolloin palaa esimerkiksi havainnoimaan hengitystään, tunteitaan tai toiveitaan. Retriitille vetäytyminen silloin tällöin on tärkeää, muttei välttämätöntä. Muiden auttaminen, luonnonsuojelu ja politiikka voivat myös olla henkistä harjoitusta.

Kaikkein vaikeinta – ja samalla tärkeintä – voi olla läheisimpien ihmisten kanssa. He ovat yleensä nähneet meidät ennen ”hurahtamistamme” ja heidän on vaikea nähdä meitä erilaisina sen jälkeenkään. Aikuinenkin voi alentua lapsen tasolle vanhempiensa luona käydessään.  Oman lapsen saaminen taas laittaa tärkeysjärjestyksen uusiksi. Parisuhde tarjoaa kirkkaan peilin minuuteen.

Sen sijaan, että yrittäisi kynsin hampain pitää kiinni henkisestä ”kehityksestään”, on tärkeämpää hakea yhteyttä läheisiin. Kornfield mainitsee useamman vuoden retriitiltä palanneen, joka ahdistui kotivisiiteistään kunnes otti oluen käteen ja istahti sohvalle muiden viereen katsomaan televisiota.

Arjen henkinen harjoitus on tasapainottelua. Toisaalta se ulottuu kaikkialle, toisaalta se tarvitsee erillistä rauhallista aikaa. Jos on kerran saanut muistutuksen ikuisuudesta ja välähdyksen syvästä rauhasta, on vaikea olla etsimättä sitä uudestaan.  Armollisuus itselle ja muille sekä salliva ja ihmettelevä asenne vievät matkalla eteenpäin.

 

Näin hellität kontrollintarpeesta

Täydellisen ihmissuhteen, työpaikan, vartalon, asunnon, leposykkeen tai aivojumpan tavoittelu voi hiipiä elämään huomaamatta.

Tietoa ”optimielämästä” on niin paljon, että on helppoa pitää itsestään huolta. Ja helppoa suorittaa.

Puhutaan elämänhallinnasta, mutta voiko elämää hallita? Minusta ei. Hallinnan sijaan tavoittelisin rauhaa, tervettä itsetuntoa ja luottamusta.

Pyrkimys hallita muuttuu helposti kontrolloinniksi ja täydellisyyden tavoitteluksi. Perfektionisti viilaa loputtomasti tai jättää kokonaan yrittämättä, koska ei voi olla täydellinen.

Mili Kaikkonen kertoo hauskasti henkisen kasvun kompastuskivistä kirjassaan Vaiheessa. Kuinka helppoa onkaan noudattaa jonkun kirjan tai gurun oppeja kadottaen yhteyden itseensä ja muihin (jotka eivät niitä noudata). 

Milin mukaan elämä itse on hyvä henkinen harjoitus, kun ei yritä kontrolloida sitä tai jatkuvasti saavuttaa täydellisempää olemusta. Keskeneräisyys, yllätykset, inhimillisyys – ne kuuluvat asiaan.

kelluu

Yritätkö sinä tehdä jostain elämänalueestasi täydellistä ja tavoittelet sitä mitä kenelläkään ei oikeastaan ole?  Mistä kontrollintarve ja täydellisen elämän hakeminen kertoo? Usein turvattomuudesta, on vaikea luottaa muihin ja elämään.

Miten löytää turvaa kontrollintarpeen ulkopuolelta?

”Tavallisessa todellisuudessa ei ole täydellistä turvallisuutta lainkaan” neurologi Rick Hanson toteaa.  ”Tämän totuuden hyväksyminen on viisautta ja vastaanottaessaan sen voi tuntua innostavalta jatkaa elämää.”

Jotkut kokevat ahdistuksen vähentämisen uhkaavana, koska suojamuurien poistaminen saa heidät tuntemaan olonsa haavoittuvaksi. Sisäistä turvallisuuden tunnetta voi kuitenkin rakentaa.

Kuten olen aiemmin kertonut, itselleni meditointi on auttanut suuresti turvan ja luottamuksen rakentamisessa.  Jaan tässä myös Rick Hansonin tärkeät vinkit:

  • rentouta keho
  • luo yhteyksiä ihmisiin, jotka tukevat sinua
  • yhdistä pelkoon tietoista läsnäoloa
  • herätä sisäinen suojelijasi
  • ole realistinen (useimmat pelot liioteltuja), näe tilanne ilman vääristymiä ja lapsuudesta juontuvia odotuksia
  • vaali turvallisen kiintymyksen tunnettasi

Kuinka hyvältä tuntuukaan välillä höllentää otetta ja antautua virran vietäväksi!

Viimeinen kurssi, jonka käyt

Joku kysyi henkiseltä opettajalta Eckhart Tollelta, mikä workshop hänen kannattaisi valita laajasta henkisyyteen keskittyvän järjestön tarjonnasta. Tolle vastasi: ”Tiedosta hengityksesi aina kun voit, aina kun muistat. Kun teet niin, syntyy suurempia muutoksia kuin kaikista näistä kursseista yhteensä.”

Hyvä olo näyttää välillä olevan seuraavan workshopin, luetun kirjan, tavatun gurun tai käydyn kurssin takana. Tavaroiden kuluttamisen jälkeen (tai ohella) meistä on tullut palveluiden kuluttajia.

Toisaalta hyvä, että henkisyys kiinnostaa tavaran sijaan, mutta hyvä olo näyttää tässäkin shoppailussa seuraavan vasta kun ”minä vain ensin” käyn kurssin x tai y. Kurssin opit – kuten hengityksen tarkkailu – eivät myöskään muuta mitään jos ei itse harjoittele niitä säännöllisesti, elä niitä todeksi.

Mitä jos ulkoisten kurssien ja oppien sijaan katsoisit sisään päin? Aistisit omaa kehoasi ja hengitystäsi eri tilanteissa? Pysähtyisit kuuntelemaan itseäsi joka päivä?

photo-1414849424631-8b18529a81ca

Olen elinikäisen oppimisen kannattaja ja intoudun vähän väliä uusista opiskeluaiheista. Kannatan myös päivittäistä harjoitusta – esim. meditaatiota, hengityksen tarkkailua, myötätunnon tai kiitollisuuden harjoittelua. Mutta opiskelu tai harjoittaminen ei lähde vajavaisuuden tunteesta, pakosta tai tarpeesta muuttaa jotain jos on löytänyt sisäistä rauhaa ja hyväksyvää läsnäoloa. Silloin ei välttämättä koe tarvitsevansa uutta kurssia tai näkökulmaa. Tai osallistuu innostuksesta, ei riittämättömyyden tai puutteen vuoksi. Workshopit voivat auttaa olennaisen muistamisessa, mutta onnea ei enää etsi sieltä.

Mikä olisi viimeinen kurssi jonka käyt? Jonka avulla kaikkit muut kurssit olisivat vain kertausta, tarpeettomia, tai joihin osallistuisit tyynenä ja innostuneena riippumatta lopputuloksista?

***

Ps. Läsnäoloon ja sisäiseen rauhaan tutustumisessa on monta tietä. Yksi on Yoga Nidran kautta, jota ohjaan iRest-kursseillani. Näitä teemoja käsitellään myös Aikalisä-valmennuksessa ja sen ohjatuissa meditaatioissa. Aikalisään ilmoittautuminen päättyy 18.5.